Niin meni muutto notta heilahti. Vähän hirvitti, kun porukkaa oli vähän ja osa mööpeleistä veemäisiä kannettavia, mutta kylläpä sen huomaa, että näissäkin porukoissa on aika paljon muuttoja tehty. Kaverit osaavat asiansa! 

Valitettavasti kaikki mahdollinen ja mahdoton oli puskettava kaappeihin, häkkikomeroon ja parvekkeelle. Pintaremppa onnistui sitten kuitenkin pala kerrallaan, vaikka taloon on muutettu, mutta lattioiden on tietysti oltava mahdollisimman vapaat, kun niitä laitetaan. Makkarin ruma muovimatto on jo vaihtunut kivaan, vähän punertavanruskeaan laminaattiin, ja loput lattiat sekä tapetit on luvattu valmiiksi viimeistään tiistaina. (En kyllä ole aikoihin nähnyt niin joustavaa ja palvelualtista ukkoa kuin se, joka mellasti uudessa kodissani laminaattien kanssa! Viiden tähden palvelua tarjosi Remonttikaksio Oy.)

Pianon siirtoa pitää lykätä vähän. Olisin sen jo maanantaina huolinut, mutta sitä ei sentään voi remppamiesten jalkoihin tuoda... Puolen viikon jälkeen viritelläänkin koiranpentuilmeitä ja / tai lahjotaan ex-mies sekä uudet melkein-naapurit levittelemään isot romppeet oikeille paikoilleen. Tavallaan kuin uusi muutto, argh ja bergh. Voi kun nyt saisin sen työpaikan sillä lailla, ettei tarvitsisi aloittaa koko sambarumbaa elokuussa uudelleen!

Työpaikoista puheen ollen, vajaan parin viikon päästä on haastattelu virkaan ihan mielekkään matkan päässä. Josko nyt viimein natsaisi! Olen kyllä nauttinut tästä työvuodesta, ja hahmotan entistä paremmin omia vahvuuksiani. On vaikeaa olla sopivasti retee ja itsevarma, asiat pitää muotoilla hyvin ja ennen kaikkea perustella itselleen. Mutta nyt se varmaan käy ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Tiedä siitä avioliiton aikaisesta suoriutumisesta sitten, mutta auttavaisempaa ja rakkaampaa tulevaa ex-miestä ei ihminen voi saada. Yksi muuttomies kertoi kuunnelleensa kateellisena, miten kauniisti vielä tällä hetkellä nykyinen mieheni minusta puhui. Pari vuotta sitten kihlauduimme ja järkkäsimme häät melkoisella vauhdilla, ja kaverit tukivat meitä varauksetta. Samalla tavalla samat ihmiset ovat rinnalla ja apuna nyt. Muuttopäivä oli monin tavoin kaunis, vaikka aamun räntämyräkässä sitä olikin vaikeampi uskoa.

Nyt sitten sopeudutaan: laitetaan kotia, opetellaan uusia tapoja. Autollisen laiskuudesta yritän opetella eroon: hankin kyllä kumijalan tarvittaessa, mutta olen ihan tyytyväinen, jos ei sellaista riesaa ja kustannusta joudukaan itselleen ottamaan.

Pari valaisinta puuttuu vielä: voi olla, että joudun viikon sisään astumaan jo toista kertaa elämässäni helvettiin nimeltä Ikea. Se on piinallinen paikka, mutta hintataso rajaa tässä vaiheessa useimmat vaihtoehdot pois. (Ei niin, että mikään ostostelun muoto olisi minulle koskaan nautinto ollut.) Jos hyvin käy, ehdin pääsiäisen aikoihin saattaa parvekepuutarhahommat alkuun, viritellä verhoja ja tehdä näistä neliöistä hiljalleen kodin.

Liesi ylikuumenee ja pytyn nuppi jää helposti jumiin huuhteluasentoon, täytynee niistäkin mainita. Tuntuu melkein omituiselta, kun kaikki laitetaan ripeästi kuntoon - eikä ainakaan välittömästi omaan laskuuni. Toki kämpällä on hintaakin... Siitä vakuutuslaitos on vuokranantajana kiva, että tällaisissa asioissa panostetaan vuokralaisen viihtyvyyteen ilman turhaa pihistelyä. Omaa kuvettakin joudun silti varmaan vähän kaivamaan, sillä paskoin makkarista tänään yhden pistorasian. Se on nyt sen näköinen, että jos siihen koskee joku muu kuin ammattimies, saattaapi käydä luonnonvalinta.

Eka pyyykkisatsi pariin viikkoon hankkiutuu parhaillaan eroon pyykin statuksesta.  Kone tutisee melkoisesti, mutta pelaa hyvin. Sen sain kumman halvalla huuto.netistä - jollakin oli kiire päästä siitä eroon. Vaan kylläpä se omakin kirppariprojekti meni vähän sillä mielellä, että viekää nyt muodollista korvausta vastan helvettiin nämä rojut. Sain niillä kirppisvoitoilla suunnilleen ruokittua muuttosakin ja juotettua sen hienoiseen humalaan.

Puutarhakalusteet nauttivat räntäsadetta. Minä nautin uudesta, omasta tilastani, vaikka en voikaan vielä käydä virittelemään verhoja. Huomenna haen viimeiset irtoroinat yhteisestä kodista, ja loppusiivouskin yritetään hoitaa pian, vaikka uudella asukkaalla ei tiettävästi ole kiire päästä muuttamaan.

Taannoin luetin oppilailla fantasiakirjoja. En ole itse mikään perinteisen fantasian ystävä, mikä selittänee rakastumiseni Kapteeni Sinikarhuun *. Sinikarhulla on 27 elämää, josta se kertoo teoksessa 13½ ensimmäistä. Samalla tavalla minullakin on taas yksi elämä takana, enkä onnekseni tiedä, montako on edessä. Mutta lukekaa nyt hemmetissä se kirja!

 

*) Moersin verbaalitykitystä on verrattu mm. Douglas Adamsiin, mutta minusta tämä nuorille suunnattu huumorifantasia oli vielä paljon hulvattomampaa. Lisäksi teoksessa tapahtuu  koko ajan. Jotkut ihan muut kuin minä rakastavat perinteisen fantasian maailmoja ja niiden yksityiskohtaista kuvaustapaa. Minua taas hermostuttaa, jos joka hemmetin heinänkortta kuvaillaan vuolaasti, vaikka se ei olisi tarinan kannalta millään tavalla olennainen heinänkorsi. Erään tuttavan sanoin: "Jos asetta näyttää, sitä pitää myös käyttää."