Niin kävi, notta juhannus (jota tuli kyllä vähän jatkettua) räjäytti ihoni ennennäkemättömään kuntoon. Koko selkä, käsivarret ja etenkin taipeet ovat punaisella ruvella elleivät avohaavoilla. Näytän siltä, että minua on joko kärvennetty vähintäänkin hemmetissä tai olen itse sen puljun saunaemäntä. Syitä on monia: Roaccutan, mökkiolojen väljempi hygienia, allergeenit (kahden koiran seura usean päivän ajan), kuuluisan runsas hyttysvuosikerta 2012 sekä vihtominen. Tyhmästä päästä kärsii nyt tosiaan koko ruumis.

Sen verran keitti, että kun Roa nyt kerran näkyy tehneen tehtävänsä eikä arpiakaan ole jäämässä, lopetin nappien nappailun. Haluan parantua edes jonkinlaiseen kuntoon, jotta ei tarvitsisi ähistä ja varoa liikkeitään kosketuksesta puhumattakaan. Sitä paitsi kuukauden päästä kutsuu Sisilia. Epäilen muutenkin lämmönkestävyyttäni, saati sitten, jos en kehtaa tai voi edes mennä mereen. Tänään parannan tapani. Aloitin kylpemällä ensin suihkussa, sitten lääkevoiteissa ja keramidirasvoissa. Elleivät kotikonstit auta, kuulen pian homeopaatin kutsun. Niillä konstein minulle on sentään jo kahdesti luotu uusi nahka.

Kosketusarkuus on siksikin vaikeaa, että kosketuksen määrä ja intensiteetti on kasvanut yhtä räjähdysmäisesti kuin ihottumani - ja roimasti enemmän yllättäen. Kyllä minun ihan oikeasti piti ryhtyä itselliseen elämään, keskittyä työhön ja musiikkiin ja itseni hoitamiseen. Paskammarjat. Valtaisa rakastuminen ennestään tuttuun ihmiseen hiippaili takaovesta, jämähti sohvalleni eikä enää suostu lähtemään. Ja se on molemminpuolista.

Tilanne voi vaikuttaa ulkonaisesti sopimattomalta. Tämä uusvanha ihminen on tullut elämääni tulevan ex-mieheni kautta. Parisuhdehistorioissamme on, köh, hienoisia kontrasteja, ja olen aika aralla tunnolla siitä, miten kohtelen tietyissä tunneasioissa itseäni hauraampaa olentoa. Vaan ei se auta pelätä, ei saatana. Ei ihmisiä voi periaatteiden alttareille polttaa. Sitä paitsi pian-exäni suhtautui kuvioon kovin kauniisti. Sanoi meidän molempien olevan sen verran hienoja ihmisiä, että jos löydämme toisissamme jotain onnea, ei hän sitä kenellekään muulle mieluummin soisi. Jotta kiitos ja aamen. Arvostan. Ystävyys jatkuu, kenties vielä syveneekin. Exälle oli ilmeisesti raskainta tietää asiasta ensimmäisten joukossa, kun siitä ei saanut vielä puhua.

Ensimmäinen yhteinen harrastuksemme, suhteen peittely, on nyt lopetettu asteittain. Olemme lähteneet liikkeelle varovasti, toisiamme tunnustellen. Sukulaisille ei ole tarvetta huudella, mitäpä he tällä tiedolla tekisivätkään. Vaikeaa lienee lähinnä se, jos joku juntti saa päähänsä ehdottaa, että tässä olisi ollut joku kolmas pyörä -viritys. Ei taatusti ollut, eikä kummastakaan meistä olisi ollut ajattelemaankaan mitään sinne päin, ellei ero olisi ollut kaikin puolin selvä.

Vaikka suotta sitä tuomiota aina pelkää. Ei kukaan avioerostakaan älähtänyt, eivät vanhoillisimmatkaan. Tavallaan olisi lähimmäisten aliarviointia kuvitella, ettei heillä olisi sen ihmeempää elämää kuin kauhistella minun näennäisen lyhyeksi jäänyttä "suruaikaani", herttileijaa.

Että sellainen avioeroblogi, hah, kaikkee sitä kuule länkytettävän.

 

Niin lipsahti kevät kesäksi ja lukuvuosi loppuun. Loma tuntuu kyllä ansaitulta, vaikka työvuosi olikin edeltäjiään kevyempi.

Ihan en päässyt vakipaikkaan kiinni, mutta olen sentään saanut tuntiopettajan tehtäviä vuodeksi - siis koko vuodeksi, eli nostan omat palkkani koko kesältä 2013. Työmatkaa kertyy hieman yli tarpeen, ja lisäksi hommaan kuuluu lukiopuolta, mitä en varsinaisesti toivonut, mutta pärjään sen kanssa kyllä. Aika vastaavaa tehtävää olen hoitanut ennenkin. Ja vaikka missasinkin viran, jossa yli puolet tunneista olisi ollut ilmaisutaitoa, pääsen sentään vetämään yhden kunnon näytelmäkurssin lukiossa.

Ohentuminen on onnistunut ilman suurempaa stressiä ja nipottamista. Uuteen elämäntilanteeseen asettuminen on helpottanut oloa kokonaisvaltaisesti, vaikka tunteet ovatkin vielä ajoittain ristiaallokossa.

Eropäätös on nyt lopullinen. Toisen vaiheen hakemus laitetaan likoon heti harkinta-ajan päätyttyä kuukauden päästä, ja sormukset on nakattu yhteistuumin romukultaan. Kyllä sitä ratkaisun viisautta vielä kevättalvella mietti, mutta nyt rauha on laskeutunut. Turhan paljon pelkäsimme ympäristön reaktioita: Eivät ihmiset tuomitse, eivät ainakaan ääneen. Ystävät ovat kantaneet meitä kauniilla tavoilla koko matkan ja nähtävästi hoitavat meitä myös sen lopussa.

Uudet tuulet kutittelevat mielen perukoilla ja jopa vatsanpohjassa. Soitto soi pian myös julkisesti. Ja vaikka parisuhteeseen hankkiutuminen onkin nyt toiseksi viimeinen ajatus mielen päällä, on ollut mukavaa tulla nähdyksi ja itsekin nähdä ihmisiä vähän uudella tavalla. Rakkaus on monimuotoista.

 

Niin lipsahti kevät pitkälle ja kirjoitukset vähiin. Muuton jälkeen töissä on pitänyt kiirettä, joten kodin laitto on vieläkin vähän kesken. Yksi hyvä syy pitää tuparit on se, että kun väkeä on tulossa, tulee sekin tehtyä loppuun. Minun on usein  järjestettävä itselleni ulkoinen pakko, muka-velvoite, jotta saan asioita aikaiseksi.

Naamatauluni alkaa näyttää siedettävältä, mutta vielä pitäisi varmaan useampi kuukausi näitä nappeja nappailla. Olen aika kypsä hommaan: kaikki paikat kuivuvat, ja tuntuu, että elän nykyisin valkovaseliinilla. Nokka vuotaa verta ja muutenkin vituttaa. Onneksi pahempia sivuoireita (masennusta, maksa-arvojen muutoksia ym.) ei ole tullut.

Painoa olen saanut yllättävän kivasti alas. 5 kiloa tämän vuoden puolella on suht lyhyelle ihan hyvin. En ole jaksanut pitää Dukan-meininkiä kovin ankarana, mutta laskeepa se näin rennostikin. Toisin kuin perinteisemmät karppaajat, minä kyttään hiilarien lisäksi myös rasvoja. Ei tällainen lyhyt konttorityöläinen saa riittävää energiavajetta aikaiseksi, jos elää juustolla ja juo janoonsa ruokaöljyä. Kevyttuotteisiin en koske, mutta rehujen osuus on kasvanut entisestään, enkä hauduta sapuskojani järkiään kermassa.

Työrintamalla on aika hiljaista. Yhdessä haastattelussa olen jo käynyt, mutta aineyhdistelmä oli todellista sillisalaattia. Toinen haastis on tulevalla viikolla. Paikka on vähän turhan kaukana, mutta sentään omaa oppiainetta.

Opiskelijakollegat iloitsevat Facebook-päivityksissään, kuinka heitä vakinaistetaan yksi kerrallaan. Joka ainoa heistä oli jo opekoulutuksemme alussa minua kokemattomampi. Yleensä en paljon jaksa kadehtia, mutta nyt olen katsonut paremmaksi olla kommentoimatta. Sapettaa niin saatanasti juosta epäreiluilla työehdoilla ties missä korpikuusen kannon alla, kun nämä toiset ovat vain olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Päteviä ja mukavia ihmisiä toki - mutta eivät ainakaan kokeneempia tai runsaammin lisäkoulutettuja kuin minä. Argh ja bergh.

Niin... niin.

Tässä mitään uusia muuttotalkoita tarvittu, vaan Isosisko. Pääsiäispyhien aikoihin mööpelit löysivät kummasti paikalleen ja enemmistö lampuista tuli kiinnitetyiksi kattoon. Runkosänkykin sai jalat, jos kohta niiden kiinnitystä piti sittemmin paikkailla melkein-entisen-aviomiehen kanssa. Pari alimittaista akkaa riittää kyllä pistämään kämpän kuntoon, niiden pitää vain sisuuntua tarpeeksi.

Erouutista on yhä jaeltu hiljalleen. Erityisen vaikeaa sitä on ollut viedä niille rakkaille, jotka ovat harvemmin fyysisesti lähellä, mutta panostivat alta kaksi vuotta sitten häihimme jos millä musiikkiesityksillä, runoilla – tai lentämällä yli Atlantin. Tuomiota en ole kuullut, ja tiedän, etten kuulekaan. Mutta ei se siitä helppoa tee.

Joku voisi kysyä, miten meihin pitäisi nyt suhtautua. Pitäisikö tämän olla jotenkin kiusallista? Ei! Olemme mitä luultavimmin toisillemme rakkaimmat ihmiset maailmassa, kuten ennenkin. Se nyt vain ei tarkoita, että liiton pitää jatkua. Mitään välttämiskäyttäytymistä ei tarvita. Mietimme aiemmin, että pitäisimme jossain vaiheessa tauon  kaikesta yhteydenpidosta, mutta sekin tuntuu nyt turhalta. Meillä on nyt riittävästi aikaa ja tilaa punnita kaikkea tahoillamme. Annamme toistemme mahdollisuuksien mukaan olla rauhassa: niitä mahdollisuuksia riittää ilman keinotekoisia sopimuksiakin.

Joillekin olen luultavasti ollut enemmän mieheni daami kuin ystävä itsessäni. Nähtäväksi jää, ketkä kaikkoavat. Osa ”hänen ihmisistään” on toki ollut koko ajan etäisempiä: vittumaista olisi huomata, että joku poikkaisisi suhteet minuun siksi, että tilanne olisi mukamas jotenkin liian omituinen. Mutta Tupperware-kutsuihin nojaavat ihmissuhteet saavat kyllä minun puolestani olla muutenkin.

Mikä ei ole omituista meille, ei toivottavasti ole omituista muille. En silti  väitä, etteivät kuviot väistämättä muuttuisi: joskun esimerkiksi uusia kumppaneita joskus liittyy matkaan *, katsantokantoja on pakko tarkistaa. Mutta minun rinnallani ei ole koskaan ole ollut sijaa mustistelijoille, yksisilmäisille eikä muillekaan torveloille. Avioliitto päättyy, mutta jotain siitä jää: sain parhaan ystäväni takaisin.

*) Vanha romantikko minussa halusi aikanaan, että liitto sinetöidään, vaikka se ei ollutkaan mikään uskonnollinen kysymys. Sama romantikko kysyy nyt itseltään, mihin sitä juridiikkaa oikein tarvittiin. Yhteen muuttamisen saati avioliiton kynnys on noussut melkoisesti - rakastamisen ei!

Niin meni muutto notta heilahti. Vähän hirvitti, kun porukkaa oli vähän ja osa mööpeleistä veemäisiä kannettavia, mutta kylläpä sen huomaa, että näissäkin porukoissa on aika paljon muuttoja tehty. Kaverit osaavat asiansa! 

Valitettavasti kaikki mahdollinen ja mahdoton oli puskettava kaappeihin, häkkikomeroon ja parvekkeelle. Pintaremppa onnistui sitten kuitenkin pala kerrallaan, vaikka taloon on muutettu, mutta lattioiden on tietysti oltava mahdollisimman vapaat, kun niitä laitetaan. Makkarin ruma muovimatto on jo vaihtunut kivaan, vähän punertavanruskeaan laminaattiin, ja loput lattiat sekä tapetit on luvattu valmiiksi viimeistään tiistaina. (En kyllä ole aikoihin nähnyt niin joustavaa ja palvelualtista ukkoa kuin se, joka mellasti uudessa kodissani laminaattien kanssa! Viiden tähden palvelua tarjosi Remonttikaksio Oy.)

Pianon siirtoa pitää lykätä vähän. Olisin sen jo maanantaina huolinut, mutta sitä ei sentään voi remppamiesten jalkoihin tuoda... Puolen viikon jälkeen viritelläänkin koiranpentuilmeitä ja / tai lahjotaan ex-mies sekä uudet melkein-naapurit levittelemään isot romppeet oikeille paikoilleen. Tavallaan kuin uusi muutto, argh ja bergh. Voi kun nyt saisin sen työpaikan sillä lailla, ettei tarvitsisi aloittaa koko sambarumbaa elokuussa uudelleen!

Työpaikoista puheen ollen, vajaan parin viikon päästä on haastattelu virkaan ihan mielekkään matkan päässä. Josko nyt viimein natsaisi! Olen kyllä nauttinut tästä työvuodesta, ja hahmotan entistä paremmin omia vahvuuksiani. On vaikeaa olla sopivasti retee ja itsevarma, asiat pitää muotoilla hyvin ja ennen kaikkea perustella itselleen. Mutta nyt se varmaan käy ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Tiedä siitä avioliiton aikaisesta suoriutumisesta sitten, mutta auttavaisempaa ja rakkaampaa tulevaa ex-miestä ei ihminen voi saada. Yksi muuttomies kertoi kuunnelleensa kateellisena, miten kauniisti vielä tällä hetkellä nykyinen mieheni minusta puhui. Pari vuotta sitten kihlauduimme ja järkkäsimme häät melkoisella vauhdilla, ja kaverit tukivat meitä varauksetta. Samalla tavalla samat ihmiset ovat rinnalla ja apuna nyt. Muuttopäivä oli monin tavoin kaunis, vaikka aamun räntämyräkässä sitä olikin vaikeampi uskoa.

Nyt sitten sopeudutaan: laitetaan kotia, opetellaan uusia tapoja. Autollisen laiskuudesta yritän opetella eroon: hankin kyllä kumijalan tarvittaessa, mutta olen ihan tyytyväinen, jos ei sellaista riesaa ja kustannusta joudukaan itselleen ottamaan.

Pari valaisinta puuttuu vielä: voi olla, että joudun viikon sisään astumaan jo toista kertaa elämässäni helvettiin nimeltä Ikea. Se on piinallinen paikka, mutta hintataso rajaa tässä vaiheessa useimmat vaihtoehdot pois. (Ei niin, että mikään ostostelun muoto olisi minulle koskaan nautinto ollut.) Jos hyvin käy, ehdin pääsiäisen aikoihin saattaa parvekepuutarhahommat alkuun, viritellä verhoja ja tehdä näistä neliöistä hiljalleen kodin.

Liesi ylikuumenee ja pytyn nuppi jää helposti jumiin huuhteluasentoon, täytynee niistäkin mainita. Tuntuu melkein omituiselta, kun kaikki laitetaan ripeästi kuntoon - eikä ainakaan välittömästi omaan laskuuni. Toki kämpällä on hintaakin... Siitä vakuutuslaitos on vuokranantajana kiva, että tällaisissa asioissa panostetaan vuokralaisen viihtyvyyteen ilman turhaa pihistelyä. Omaa kuvettakin joudun silti varmaan vähän kaivamaan, sillä paskoin makkarista tänään yhden pistorasian. Se on nyt sen näköinen, että jos siihen koskee joku muu kuin ammattimies, saattaapi käydä luonnonvalinta.

Eka pyyykkisatsi pariin viikkoon hankkiutuu parhaillaan eroon pyykin statuksesta.  Kone tutisee melkoisesti, mutta pelaa hyvin. Sen sain kumman halvalla huuto.netistä - jollakin oli kiire päästä siitä eroon. Vaan kylläpä se omakin kirppariprojekti meni vähän sillä mielellä, että viekää nyt muodollista korvausta vastan helvettiin nämä rojut. Sain niillä kirppisvoitoilla suunnilleen ruokittua muuttosakin ja juotettua sen hienoiseen humalaan.

Puutarhakalusteet nauttivat räntäsadetta. Minä nautin uudesta, omasta tilastani, vaikka en voikaan vielä käydä virittelemään verhoja. Huomenna haen viimeiset irtoroinat yhteisestä kodista, ja loppusiivouskin yritetään hoitaa pian, vaikka uudella asukkaalla ei tiettävästi ole kiire päästä muuttamaan.

Taannoin luetin oppilailla fantasiakirjoja. En ole itse mikään perinteisen fantasian ystävä, mikä selittänee rakastumiseni Kapteeni Sinikarhuun *. Sinikarhulla on 27 elämää, josta se kertoo teoksessa 13½ ensimmäistä. Samalla tavalla minullakin on taas yksi elämä takana, enkä onnekseni tiedä, montako on edessä. Mutta lukekaa nyt hemmetissä se kirja!

 

*) Moersin verbaalitykitystä on verrattu mm. Douglas Adamsiin, mutta minusta tämä nuorille suunnattu huumorifantasia oli vielä paljon hulvattomampaa. Lisäksi teoksessa tapahtuu  koko ajan. Jotkut ihan muut kuin minä rakastavat perinteisen fantasian maailmoja ja niiden yksityiskohtaista kuvaustapaa. Minua taas hermostuttaa, jos joka hemmetin heinänkortta kuvaillaan vuolaasti, vaikka se ei olisi tarinan kannalta millään tavalla olennainen heinänkorsi. Erään tuttavan sanoin: "Jos asetta näyttää, sitä pitää myös käyttää."