Niin... niin.

Tässä mitään uusia muuttotalkoita tarvittu, vaan Isosisko. Pääsiäispyhien aikoihin mööpelit löysivät kummasti paikalleen ja enemmistö lampuista tuli kiinnitetyiksi kattoon. Runkosänkykin sai jalat, jos kohta niiden kiinnitystä piti sittemmin paikkailla melkein-entisen-aviomiehen kanssa. Pari alimittaista akkaa riittää kyllä pistämään kämpän kuntoon, niiden pitää vain sisuuntua tarpeeksi.

Erouutista on yhä jaeltu hiljalleen. Erityisen vaikeaa sitä on ollut viedä niille rakkaille, jotka ovat harvemmin fyysisesti lähellä, mutta panostivat alta kaksi vuotta sitten häihimme jos millä musiikkiesityksillä, runoilla – tai lentämällä yli Atlantin. Tuomiota en ole kuullut, ja tiedän, etten kuulekaan. Mutta ei se siitä helppoa tee.

Joku voisi kysyä, miten meihin pitäisi nyt suhtautua. Pitäisikö tämän olla jotenkin kiusallista? Ei! Olemme mitä luultavimmin toisillemme rakkaimmat ihmiset maailmassa, kuten ennenkin. Se nyt vain ei tarkoita, että liiton pitää jatkua. Mitään välttämiskäyttäytymistä ei tarvita. Mietimme aiemmin, että pitäisimme jossain vaiheessa tauon  kaikesta yhteydenpidosta, mutta sekin tuntuu nyt turhalta. Meillä on nyt riittävästi aikaa ja tilaa punnita kaikkea tahoillamme. Annamme toistemme mahdollisuuksien mukaan olla rauhassa: niitä mahdollisuuksia riittää ilman keinotekoisia sopimuksiakin.

Joillekin olen luultavasti ollut enemmän mieheni daami kuin ystävä itsessäni. Nähtäväksi jää, ketkä kaikkoavat. Osa ”hänen ihmisistään” on toki ollut koko ajan etäisempiä: vittumaista olisi huomata, että joku poikkaisisi suhteet minuun siksi, että tilanne olisi mukamas jotenkin liian omituinen. Mutta Tupperware-kutsuihin nojaavat ihmissuhteet saavat kyllä minun puolestani olla muutenkin.

Mikä ei ole omituista meille, ei toivottavasti ole omituista muille. En silti  väitä, etteivät kuviot väistämättä muuttuisi: joskun esimerkiksi uusia kumppaneita joskus liittyy matkaan *, katsantokantoja on pakko tarkistaa. Mutta minun rinnallani ei ole koskaan ole ollut sijaa mustistelijoille, yksisilmäisille eikä muillekaan torveloille. Avioliitto päättyy, mutta jotain siitä jää: sain parhaan ystäväni takaisin.

*) Vanha romantikko minussa halusi aikanaan, että liitto sinetöidään, vaikka se ei ollutkaan mikään uskonnollinen kysymys. Sama romantikko kysyy nyt itseltään, mihin sitä juridiikkaa oikein tarvittiin. Yhteen muuttamisen saati avioliiton kynnys on noussut melkoisesti - rakastamisen ei!