Niin lipsahti kevät pitkälle ja kirjoitukset vähiin. Muuton jälkeen töissä on pitänyt kiirettä, joten kodin laitto on vieläkin vähän kesken. Yksi hyvä syy pitää tuparit on se, että kun väkeä on tulossa, tulee sekin tehtyä loppuun. Minun on usein  järjestettävä itselleni ulkoinen pakko, muka-velvoite, jotta saan asioita aikaiseksi.

Naamatauluni alkaa näyttää siedettävältä, mutta vielä pitäisi varmaan useampi kuukausi näitä nappeja nappailla. Olen aika kypsä hommaan: kaikki paikat kuivuvat, ja tuntuu, että elän nykyisin valkovaseliinilla. Nokka vuotaa verta ja muutenkin vituttaa. Onneksi pahempia sivuoireita (masennusta, maksa-arvojen muutoksia ym.) ei ole tullut.

Painoa olen saanut yllättävän kivasti alas. 5 kiloa tämän vuoden puolella on suht lyhyelle ihan hyvin. En ole jaksanut pitää Dukan-meininkiä kovin ankarana, mutta laskeepa se näin rennostikin. Toisin kuin perinteisemmät karppaajat, minä kyttään hiilarien lisäksi myös rasvoja. Ei tällainen lyhyt konttorityöläinen saa riittävää energiavajetta aikaiseksi, jos elää juustolla ja juo janoonsa ruokaöljyä. Kevyttuotteisiin en koske, mutta rehujen osuus on kasvanut entisestään, enkä hauduta sapuskojani järkiään kermassa.

Työrintamalla on aika hiljaista. Yhdessä haastattelussa olen jo käynyt, mutta aineyhdistelmä oli todellista sillisalaattia. Toinen haastis on tulevalla viikolla. Paikka on vähän turhan kaukana, mutta sentään omaa oppiainetta.

Opiskelijakollegat iloitsevat Facebook-päivityksissään, kuinka heitä vakinaistetaan yksi kerrallaan. Joka ainoa heistä oli jo opekoulutuksemme alussa minua kokemattomampi. Yleensä en paljon jaksa kadehtia, mutta nyt olen katsonut paremmaksi olla kommentoimatta. Sapettaa niin saatanasti juosta epäreiluilla työehdoilla ties missä korpikuusen kannon alla, kun nämä toiset ovat vain olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Päteviä ja mukavia ihmisiä toki - mutta eivät ainakaan kokeneempia tai runsaammin lisäkoulutettuja kuin minä. Argh ja bergh.