Niin muuttuu maailma ja me sen mukana. Parin viime vuoden aikana sisikunnassani on tapahtunut hiljainen vallankumous, joka on nyt pullahtamaisillaan näkyviin jos jonkinlaisina ulkonaisina muutoksina.

Aloitetaan vaikka siitä, että rakkaudella ja jääräpäisyydellä solmittu avioliittoni on päättymässä arvaamattoman pian. Sitä luulisi kaiken olevan parhain päin, kun ollaan ponnistettu hyvästä ystävyydestä, tasaveroisuudesta, samankaltaisista mieltymyksistä ja syvästä yhteisymmärryksestä - mutta ei. Tasaveroisuus muuttuikin kilpalaulannaksi ja yhteisymmärrys hiipi huomaamatta jatkuvaksi, näennäisen "järkeväksi" vastapuolen haastamiseksi, loputtomaksi verbaalikkojen mittelyksi. Empatia sai tehdä tilaa tunteiden krooniselle kyseenalaistamiselle, ystävyys hukkui materian ja velvollisuuksien sanelemaan harmauteen. Vaikka spontaanisuus ja luovuus on ollut meille molemmille tärkeää, olemme yhdessä liian mukavuudenhaluiset: kaikki yllätyksellinen jäi, sovitut asiat unohdettiin, ja jäimme kotiin pelaamaan, riitelemään ja hoitamaan velvollisuuksia.

Välillä ahdistuksen lomasta nousee suunnaton turhautuminen itseäni ja toista kohtaan: että meidän pitikin ryssiä tämä näin! Meillä oli ainekset kaikkeen hyvään, mutta olimme piittaamattomia niin pitkään, ettei muita teitä ulos enää ole.

Eropaperit ovat vetämässä, ja parhaillaan teemme muuttoa erilleen. Toiveissa on, että asumme omillamme huhtikuun alkuun mennessä. Useimpina päivinä olen kyllä toiveikas ja odotan tulevaa elämänvaihetta ilolla: tämä limbo, odottaminen, on pahinta.

Välillä on kyllä pirun yksinäistä. Viime vuoden lopulla heivasin elämästäni siinä 12 vuotta hengailleen läheisen, joka osoittautui ajan saatossa kroonisesti epäluotettavaksi. Voimani eivät enää riittäneet kävelykeppinä olemiseen, ja kun harvat läheiseni - sellaisetkin, joita tämä eräs ei ollut koskaan tavannut - alkoivat olla sotkussa käsittämättömien valheiden verkossa, nostin kytkintä ja pistin voudin hoitamaan raha-asiat. (Minulla ei juuri nyt ole varaa eikä haluja elättää pilleristejä siivelläni.) Toinen hyvä ystäväni on myös entinen rakastettuni - se oli vaikea juttu aikanaan - ja asuu liian kaukana pikaisia kahville pistäytymisiä ajatellen. Kolmas tärkeä asuu keskellä Atlanttia, eikä siellä toimi edes kännykät.

Alkoholi ei ole koskaan ole työntekoa haitannut eikä vaarantanut mitään, mutta ei kaksin kotona tissuttelu vireyttä ja hyvää oloa taatusti lisääkään. Alkoholin vähentäminen luonnistunee nyt spontaanisti, kun ravistelen painoani alamäkeen väkivahvasti Dukan-dieetin ohjein.

Niin, se paino... ei tässä lihavia olla, mutta hyväksi havaitusta painosta on tultu melkein kymppi ylös. Lyhyessä ämmässä muutamakin kilo tuntuu liikkeissä, vaatteissa ja jaksamisessa, ja lisäksi verenpaineeni tuppaa kohoilla, jos ylipainoa on vähänkin. Karppaamista olen yritellyt jo vuodesta 2010, mutta viitseliäisyys on hiipunut kaiken maailman surujen keskellä. Tarkoituksenani on nyt saavuttaa terveellisin painoni varsin ankaran Dukan-dieetin avulla ja palata sitten pysyvästi lähinnä hyväkarppaukseen tai välimerelliseen ruokavalioon, joka sallii kohtuullisesti nautintojakin. Pullamössöelämää en kaipaa.

Sattumoisin samaan aikaan Dukan-aloituksen kanssa alkaa ankara Roaccutan-hoito yhtäkkiä ilmestyneelle aknelle. Miten kaikki kasaantuukin tällä tavalla! Hoidon alle otettavat, tulehdusta tasoittavat lääkitykset ovat alkaneet jo purra. Sääli, ettei tästä päästy homeopatialla, joka paransi kroonisen atopiani aikanaan lempeästi, nopeasti ja kerralla.

Kaikkien mullistuksien ohessa tulin hakeneeksi töitä uudelta alalta ja uudesta maasta. Tieto valinnasta lienee jo tullut työmailiini, jota en saa kotoa auki, koska olen tonttu. Vaikuttaa, että minut tosiaan haluttiin! Se tietenkin hivelee, mutta sisällä on aika iso ristiriita. Kulttuurin ja maiseman vaihto, uusi kieli ja uusi ammattitaito kuulostaa houkuttelevalta, mutta toisaalta rakastan nykyistä työtäni nuorten parissa enemmän kuin koskaan - ja juuri minun alani spesialisteille ei maailmalla ole liiemmin tarvetta. Uusi  työ olisi konttorityötä, ja luultavasti kypsyisin nopeasti staattiseen päivärytmiin, kun olen tottunut sosiaalisuuteen, moniajoon ja tuhansiin yllättäviin tilanteisiin, joihin nuoret osaavat opettajansa ajaa. Palkka uudessa paikassa olisi paikallisesti ihan kilpailukykyinen, mutta minulla kun on velkaakin, suomalaisen pikkuvirkamiehen elintaso houkuttelee enemmän. Jos nyt viimein saisi sen vakipaikan! Sellaisen löytäminen on ollut pirullisen vaikeaa, ja hieman kitkerästi on sanottava, että aina ohi ei ole menty aivan kunnioitettavilla ansioilla.

Lisäksi jäisin kaipaamaan bändejäni, joista toinen lienee kylläkin kuollut, mutta toinen juuri liipasimella päästä esiintymiskelpoiseksi pikkuvaikuttajaksi. Siihen palaan tuonnempana.

Tällaisten kriisien, toiveiden ja arki-ihmeiden kanssa tässä säädetään! En liiemmin levittele tämän blogin osoitetta tässä vaiheessa, mutta lukekoon ken tykkää, mitäs tästä salailemaankaan.

Muihin teemoihin perustuvia, pakinahenkisiä, vähemmän "minä minä" -keskeisiä blogeja saattaa olla tuloillaan kesän aikana. Tai sitten elvytän vanhan sellaiseni toisessa palvelussa. Kun nyt selvitetään nää akuuteimmat tästä.